Kirjoitanpa eilisestä taipparistamme muutaman sanan nyt kun tapahtumat ovat vielä tuoreessa muistissa. Starttasimme aamuryhmässä kokeen kolmantena koirakkona, joten kovin pitkään emme vuoroamme joutuneet odottelemaan. Ruuti on tähän asti ollut hyvin hiljainen koira, mutta taippareiden odotuspaikalla senkin pään sisältä löytyi piippari. Ehkä odotuspaikalle kuuluneet laukaukset ja ensimmäistä kertaa koettu aidon koetilanteen ilmapiiri saivat kierrokset nousemaan. Lähdettyämme vuorollamme odotuspaikalta kohti rantaa Ruuti kuitenkin kokosi itsensä, hiljeni ja käveli melko nätisti hihnassa vierelläni. Vesitehtävän ranta oli matala ja vedessä oli aika paljon kasvillisuutta, joka muodostuikin pidemmän vesinoudon aikana joillekin koirille ylipääsemättömän hankalaksi. Useammalle koiralle kauimmainen lokkiheitto uusittiin, mikä on ilmeisesti sääntöjen mukaan sallittua. Ruuti haki molemmat lokit ilman ongelmia, joskin pudotti ne rantaviivalle nousematta kuivalle maalle lokki suussaan. Hakuruudussa tuomari antoi minun lähettää koiran hakuun, vaikka ampuja ja heittäjä olivat vielä kävelemässä pois ruudusta. Olisi ehkä kannattanut odottaa hetki, koska ruudussa kävelevät ihmiset hieman sekoittivat Ruutin ensimmäistä noutoa. Se lähti kohti heittovarista, kääntyi sitten kesken matkan kohti käveleviä toimitsijoita mutta jatkoi onneksi pian alkuperäiseen suuntaan. Hakualueella oli täysin tyyni keli, joten koirat eivät saaneet tuulesta apua vainun käyttöön. Ruutikin pyörähti heittovariksella pienen lenkin, löysi sen sitten ja jäi hetkeksi haistelemaan. Ylösoton jälkeen se lähti palauttamaan hyvin, mutta pudotti sitten variksen ja jouduin kehottamaan sitä uuteen ylösottoon. Sain vaakun käteeni, ja sen jälkeen ruudusta tuli hyvällä vauhdilla vielä kolme varista lisää, jonka jälkeen sain luvan kytkeä koiran. Kauimmainenkin lintu taisi löytyä, koska sitä hakiessaan Ruuti oli jonkin aikaa pois näkyvistäni ja variksen jalassa oli kreppinauhan pätkä. Myös toisen variksen Ruuti pudotti hetkeksi noin kymmen metriä ennen minua, mutta kaksi viimestä tuli kerralla käteen asti. Pääsimme pienistä kauneusvirheistä huolimatta jäljelle, joka olikin sitten tähän astisista pupujäljistämme erikoisin suoritus. Yritin rauhoittaa Ruutin alkumakauksella, mutta luvan saatuaan se säntäsi metsään kuin raketti kadottaen jäljen saman tien. Koira alkoi tehdä rytinästä päätellen hakua laajoilla kaarroksilla ja pääsi lopulta taas jäljelle. Toimitsija kertoi jälkikäteen, että Ruuti oli tullut kaadon lähelle kuono ilmassa kovalla vauhdilla, juossut noin 15 metriä kanista ohi, kääntynyt sitten takaisinpäin ja kanin kohdalla haistanut hienosti sen ja napannut suuhunsa. Vatsanpohjassani kieltämättä tuntui pientä kipristelyä tämän kaahaamisen aikana, mutta loppu oli onnellinen.
Kaiken kaikkiaan taippareista jäi hyvä fiilis, tuli oikein sellainen ylpeä tunne että tollerin kanssa ei ole mikään häpeä olla rodunomaisissa kokeissa. Asenneilmasto alkaa varmaankin pikkuhiljaa muuttumaan, kun punaturkit ovat alkaneet napsimaan tuloksia nomen ylemmistäkin luokista. En ainakaan kuullut näissä kokeissa yhtään aliarvioivaa kommenttia tai naureskelua rotuamme kohtaan.
Mutta ennen kuin ylpistyn liikaa, tunnustan että olen huolehtinut Ruutin perustottelevaisuuskoulutuksesta aivan häpeällisen huonosti. Koira ei osaa ottaa perusasentoa kunnolla, ja palautukset riistalla ovat ruokottoman näköisiä. Nyt lähdemme nöyrästi peruskoulun penkille ja näytämme taitomme alokasluokan nomekokeissa ehkä vasta vuoden kuluttua Jämsän Tollerinomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti